Onnennuija

Taunolla särkee niveliä ja kipu valvottaa. Kiikkutuolin edestakainen liike rauhoittaa niin särkyä kuin mieltäkin. Tauno on jo pitkään asunut kunnan rivitalossa. Siitä lähtien, kun sydänleikkauksen jälkeen ei kotona enää pärjännyt. Pitkään hän oli selvinnyt omillaan, omalla tilallaan. Taunon silmät kostuvat, on pakko nielaista. Flanellipaidan taskusta löytyy nuhruinen nenäliina, johon vielä pystyy niistämään.

Kyhmyiset kädet silittävät kolottavia polvia. Samalla lailla hän aikoinaan oli silittänyt parasta sonniaan, pehmein pyörein liikkein ja lempeästi puristellen. Se sonni vasta oli hyvä eläin. Niin komea ja taitava työssään. Joka kerta, kun se astui, oli varma, että lehmä tuli kantavaksi. Ja miten terveitä ja vahvoja vasikoita niistä tulikaan. Tauno oli ollut ylpeä sonnin taidoista ja niin oli ollut sonni itsekin. Se oli kävellyt tärkeänä, väristänyt lihaksiaan ja mylvi elinvoimaansa. Mylvi niin, että kuului vaaran taakse Mäkelään asti. Tauno on asiasta varma, kun katseli lipaston päällä olevaa valokuvaa, ettei koskaan ole ollut eikä tule olemaan niin upeaa sonnia kuin Onnennuija.