Haikurunoja kirjoittava sonni

Kauko-Johannes lepää niityllä auringonpaisteessa imeskellen heinänkortta. Kesä on ollut kuuma ja pitkä hellejakso polttaa heinikon lisäksi myös nuorta sydäntä. Aurinko läikähtelee ja häikäisee ripsien välistä. Lempeä katse vaeltaa järven päälle kohonneisiin kumpupilviin. Niiden muhkeissa muodoissa ja kaarissa on paljon samaa kuin Kertussa.

Kauko-Johannes on jo pitkään katsellut Kerttua, kuunnellut kuplivaa huoletonta naurua, ihastellut viehkeästi keinuvaa lantiota. Mitään niin kaunista kuin Kerttu ei Kauko-Johannes ole koskaan nähnyt. Haaveilu saa sydämen lyömään nopeammin. Kauko-Johannes tuntee pakahtuvansa, on pakko huutaa: "Kuuletko kaipuuni, kun sydämeni rummut huutavat sinua!".